lauantai 26. lokakuuta 2013

Lähiöunelmia


Kolmeen viikkoon ja kolmeen päivään lähiössä on mahtunut vaikka minkälaisia ulkoilukokemuksia: hämmentäviä ja vielä hämmentävempiä. 

Tuoreimpana on omituinen kokemus torstai-illalta, kun teimme Inton ja Elnan kanssa lähtöä lenkille. Olimme juuri päässeet ulko-ovesta ulos ja lähestymässä pihatiemme yleiselle kulkuväylälle vievää porttia, kun orapihlaja-aidan takaa rynnisti yllättäen vieras koira - kuinkas muutenkaan, kuin suoraan omien koirieni iholle. Rähinällä.

Yllätyn harvoin (viime aikoina kuitenkin yhä useammin), mutta tämä tapaus pääsi yllättämään totaalisesti - ensin tuumin, että sade on loppunut ja katselin taivaalla sädehtiviä tähtiä, ja sitten seuraavalla sekunnilla laumaamme olikin yllättäen soluttautunut rähisevä karvamakkara.

Yltyneestä rähinästä päätellen Into ja Elnakin taisivat yllättyä, ellen sanoisi jopa säikähtää. Siinä tuli sitten itse kullekin kiire pitämään lauman puolia: Into ja Elna möykkäsivät kuorossa ja minä yritin komentaa niitä hiljaisiksi samalla, kun koitin pitää niitä hihnojen avulla selkäni takana samalla, kun yritin hutkia vierasta koiraa hihnojen avulla kauemmaksi samalla, kun yritin katseellani tavoittaa kenelle helvetille tämän tuntematton pötkön voi palauttaa. Kunnes tulee vieraan koiran emäntä.

Ensimmäiseksi orapihlaja-aidan kulman takaa kuuluu kauhistunut naisääni "Mauno, Mauno, Mauno!" joka emännän paikalle päästyä vaihtuu toruvampaan sävyyn: "Mauno, Mauno..." 

En edelleenkään tiedä, ulkoiliko ns. Mauno hihnatta vai onnistuiko se nykäisemään itsensä irti, mutta kun koiran emäntä sai maunonsa jälleen kytkettyä ja minä sain koirani vaimennettua selkäni taakse, koitti kiusaantunut hiljaisuus vieraan koirakon tukkiessa kulkuni pihasta yleiselle tielle. Sitten Team Mauno kysyy:
"Onkos nämä tyttöjä vai poikia?"

Yllätyin siitäkin, ettei leukani sillä sekunnilla loksahtanut sijoiltaan. Mikä kysymys tuo nyt oli? Oletkos sinä tyhmä vai et? Niinkin pienet sanat, kuin anteeksi, olen pahoillani tai sori nyt vaan, olisi voinut vielä pelastaa tilanteen, mutta onkos nämä tyttöjä vai poikia ei paljoa pelasta siinä vaiheessa, kun minä ja kaksi karvaista ystävääni olemme juuri pelastautuneet Sydänkohtaus -nimisen kuilun partaalta. 

Hiljaiseksi veti. Pitelin liikahtamatta koiriani selkäni takana ja tokaisin, että uros ja narttu. Rouva Mauno antoi koiralleen hiukan hihnaa meidän suuntaamme, mutta huomasi sitten nopeasti, etten ole leikissä mukana ja sanoi hiljaa koiralleen, että jatketaan me matkaa tähän suuntaan. Sen jälkeen hän alkoi repimään Maunoa alkuperäiseen kulkusuuntaansa ja me jatkoimme matkaamme heistä pois päin. 


Useimmiten olen melko sanavalmis ja toimelias ihmistyyppi, ellen sanoisi jopa puhelias ja sosiaalinenkin, mutta kokemukset täällä ovat avanneet minulle aivan uudenlaisen ja erittäin hämmentävän koiramaailman. Sellaisen, jossa toisen koiranulkoiluttajan bongaaminen lenkillä on kuin viimeinen oljenkorsi sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ihmiset todella vaikuttavat siltä, kuin he olisivat asuneet yksin autiomaassa vuosia, kunnes yhtäkkiä bongaavat vastaantulijan - joka sanomattakin selvää on hyvä tyyppi, koska sillä on sattumalta samanlainen karvanaama kuin itselläkin hihnan päässä! Jee! Ihan totta, ihmiset täällä vaihtavat jalkakäytävän puolta vastaantulevan koirakon mukaan - mutta eivät suinkaan väistääkseen vastaantulijaa, vaan ollakseen samalla puolella sen kanssa! Koiranulkoiluttajat lähestyvät toisia koiranulkoiluttajia suurella innolla aivan, kuin olisi suoranainen ihme, että asuinalueella, jossa joka toisella asukkaalla on koira, tulee muitakin koiranulkoiluttajia vastaan. Siis vau.

Ja sitten, kaiken sen ulkoiluttajista ja koirista huokuvan innon keskellä koirat päästetään hihnat pitkällä nuuskimaan toisiaan suoraan kohtisuoraan omistajien jännittäessä, onkohan vastaantulija tyttö vai poika ja tulevatkohan koirat oikeastaan lainkaan toimeen keskenään. 

Ja minua järkyttää. Tiesin kyllä moisesta kulttuurista, mutta luulin sen hautautuneen 2000 -luvun koirakirjallisuuden alle. Luulin, että ne kaikki jokaista vastaantulijaa morjenstavat koirakot ovat oikeasti muumioituneet jo 90-luvun lopulla tai viimeistään 2000 -luvun alussa. Ja hei haloo, nyt on sentään jo 2013!

Vaan ei. En tiedä, onko asuinpaikkamme jonkinlainen muinaismuisto vai olenko minä itse kasvanut  tynnyrissä edellisessä asuinpaikassamme. Oli miten oli, tämä on minulle täysin vierasta ja uutta.


Enkä osaa edes sanoa kumpi oli pahempi: tapaus Mauno vai kokemuksemme Maunoa edeltävältä viikolta. Olin nimittäin Remun kanssa kävelyllä, kun kiinnitin huomioni puhelimessa puhuvaan cockerspanieliaan pitkässä fleksissä ulkoiluttavaan naishenkilöön. 

Remun kanssa lenkkeily on siitä jännittävää, että tuntivauhti viittaa etanan etenemisaikaan, eikä ohitustilanteisiin tarvitse keskittyä. Koira ei vaadi opastusta, vaan vanhana konkarina jatkaa nuuskutteluaan vastaantulijoista huolimatta, eikä juurikaan ole kiinnostunut muista eläimistä tai ihmisistä. 

Niin myös tälläkin kertaa. Siinä missä minä uppouduin muistoihini edesmenneestä cockerspanielistani, ryhtyi Remu kakalle. Sen Remu teki tavoistaan poiketen* hartaudella: ensin täydellinen sijainti, hieman ympäriinsä pyörimistä, tuulensuunnan tarkastus, oikeaoppinen kumarrus ja homma voi viimein alkaa. 

(*Yleensä Remu vain töräyttää keskelle suojatietä, jalkakäytävällä siinä vaiheessa, kun tarharyhmä tulee vastaan ja kakkapussit ovat loppu, tai treenikentän parkkipaikalla, kun olemme juuri päivittelemässä treenikavereiden kanssa kuulumisia.)

Ja mitä tekee cockerspanielin ulkoiluttaja? Bongaa meidät, kiiruhtaa pitkässä fleksissä vetävän cockerspanielinsa perässä luoksemme ja päästää koiransa nuuskimaan minun paskalla olevaa koiraani takaapäin

Kieltämättä yllätti. En oikeasti vielä tuolloin tiennyt, miten ajattelemattomia ihmiset voivat olla. Nyt tiedän. En tiedä pitäisikö minun liittyä mensaan, koska olen niin viisas, mutta todettakoon, että minulle ei koskaan tulisi mieleenkään:
A. Päästää koiraani pitkässä fleksissä tuntemattoman koiran luokse
B. Päästää koiraani pitkässä fleksissä tuntemattoman koiran luokse niin, ettei tuntematon koira huomaa, että joku lähestyy sitä
C. Päästää koiraani pitkässä fleksissä tuntemattoman koiran luokse niin, ettei tuntematon koira huomaa, että joku lähestyy sitä samalla, kun se on kakalla

Ja kaksinverroin ehdoton NOUNOU siinä vaiheessa, kun tämä tuntematon koira on rodultaan terrieri - terrierithän ovat tunnetusti äkkipikaisia ja ärhäköitä, helposti valmiudessa taisteluun. Sain tällekkin perimätietona kulkevalle rotumääritelmälle äkkiä vahvistuksen cockerspanielinomistajan hämmästellessä sitä, miten tyynesti Remu otti yllätyskoiran vastaan - siitäkin huolimatta, että oli juuri paskalla. 

Niinhän se ottikin - käänsi vaan päänsä ja totesi, että kappas, cockerspanieli. Sen jälkeen se lopetti sen mitä oli tekemässä ja minä keräsin koirani jätökset samalla, kun cockerspanieli hääräsi terrierin ympärillä ja niin - cockerspanielin omistaja lopetti meneillään olleen puhelun ja pisti kännykkänsä taskuun.

Olin niin yllättynyt, ettei minusta ollut oikeastaan sillä hetkellä mihinkään järkevään. Mielestäni koirakon toiminta oli ennenkaikkea vaarallista ja töykeää. Voisinpa minäkin mennä vaikkapa kirveellä seinän läpi cockerspanielin omistajan ollessa vessassa ja todeta, että hauska tutustua, me muutimme tänne juuri. Se olisi varmasti kaikkien osapuolien mielestä varsin miellyttävä tilanne.

Enpä usko. Siinä sitten katselin, miten kaikkea muuta kuin äkkipikaisen ja ärhäkän Remun hännänpää alkoi vipattaa ja leikki nuoren cockerspanielin kanssa alkoi. Spanielin omistajakin oli puheliaalla tuulella ja vaikutti noin muuten, huonoa ensivaikutelmaansa lukuunottamatta, ihan hyvältä tyypiltä.


Eikä siinä mitään, onhan se mukavaa tutustua muihin koiranomistajiin. Koiratkin saavat virikkeitä tutustuessaan silloin tällöin uusiin lajitovereihin, mutta tapa, jolla koirakot lähestyvät toisiaan on täysin käsittämätön. Eipä tulisi mieleenkään uhrata oman koirani terveyttä ja luottamusta kokeilulle, onko vastaantuleva koira kiltti vai ei. Eikä tulisi mieleenkään morjenstaa jokaikistä vastaantulijaa - taidan olla hiukan tylsä, mutta minua ei varsinaisesti innosta tai yllätä se, että alueella, jossa jokatoisessa asunnossa on yksi tai useampi koira, voi aina silloin tällöin ulkoillessaan huomata vastaantulevan koirakon.

Se on muuten myös siunaus, se, että koiria liikkuu ja usein. Edellisessä asuinpaikassamme vastaantulevia koirakoita kohdattiin keskimäärin kerran kahdessa viikossa - toisinaan useammin, yleensä kyllä harvemmin. Nämä harvakseltaan tapahtuneet ohitustilanteet tulivat eteen aina silloin, kun minulla oli mukanani vähintäänkin kolme koiraa. Ohitustilanteet osuivat kerta toisensa jälkeen hetkiin, jolloin olin juuri tärkeän asian puolesta puhelimessa (tätä tapahtuu lenkkeillessä aniharvoin), yksi koirista oli kakalla, yksi koirista viritti itseään tuijottamalla puusta puuhun säntäilevää oravaa vielä yhden koiran piipittäessä kärsimättömänä, että joko voitais jatkaa matkaa ja sitten: juuri, kun olen pujottanut hihnat ranteeni ympärille, olen kumartumaisillani keräämään koirankakkaa samalla, kun toinen käteni pitelee matkapuhelinta korvallani ja toinen käsi tarttuu lämpimään koiranpskaan - juuri sillä siunatulla sekunnilla kulman takaa tulee nuori sälli ja samojedinkoira, joka muuten, ikävä kyllä, on jostain syystä sellainen rotu, jota koirani ovat oppineet inhoamaan. 

On sanomattakin selvää, että kaaos on heti valmis. Haluaisin unohtaa elämästäni kaikki ne hetket, kun olen joutunut koirieni kanssa ohittamaan samojedinkoiran. Aina vuodesta 2002 alkaen - silloin tämä jumalaton kierre sai alkunsa, kun samojedinkoira näykkäisi Nikiä kuonosta. Sen jälkeen Niki ei voinut sietää samojedinkoiria, eikä pian myöskään Romppu. Sitten perimätieto kulki Intolle ja lopulta se tavoitti myös Elnan: samojedinkoira = RED ALERT. (Tosin Elna ei ymmärrä kunnioittaa esi-isiensä muistoa ihan niin vakavissaan, kun esimerkiksi Into, joka kuuli asiasta itse Suurelta Mustalta.)

Joka tapauksessa se, että uudessa asuinpaikassa vastaantulevia koirakoita ilmaantuu kuin sieniä sateella on loppujen lopuksi myös hyvä asia. Koirat on helppo opettaa vaivattomiin ohituksiin, koska ohitustilanteita, treenitilanteita siis, todella syntyy - useita jo pelkän yhden lenkin aikana. Voin kertoa, että torstaisen maunokohtauksen jälkeen Into ja Elna suhtautuivat lievästi sanoen närkästyneesti seuraaviinkin vastaantulijohin, kunnes lopulta, 30 minuuttia kestäneen lenkin viimeinen ohitus sujui kuin vettä vain ja sai hymyn huulille niin ylpeälle omistajalle, kuin kahdelle broilerinsydämin palkituin koirallekin. 

Sekä Mauno, että cockerspanieli ovat olleet vain tapauksia muiden joukossa. Taannoin eräs kääpiösnautseriaan ulkoiluttava rouva loi meille täydellisen ohitustreenit joka sujuikin hyvin - ja sitä hän päätti juhlistaa päästämällä oman koiransa fleksissä omieni luokse sen jälkeen, kun onnistunut ohitustilanne oli jo ohi. Minulla oli ajatukset jo seuraavassa asiassa, kun huomasin, että koirieni perseitä nuuuskii eteenpäin kävellessämme joku tunkeileva karvanaama.

Olemme kohdanneet lenkeillämme myös 8 metrisen fleksin päässä ulkoilevan amerikanstaffordshirenterrierin, joka meidät bongattuaan jähmettyi fleksinsä päähän, meistä noin kahden metrin päähän, samalla, kun sen epäselvältä vaikuttava ulkoiluttaja solmi huumekauppoja, jonka lisäksi olemme kohdanneet viisi kiloisen pikkukoiran, joka omistajineen vei samanlaisen kahdeksan metrin siivun kävelytiestä, minkä ansiosta minä ja koirani jouduimme kiertämään heidät nurmialueelta mäkisessä maastossa sateella, minkä johdosta liukastelin pari kertaa, mutta en onneksi menettänyt otettani hihnoista, vaikka Elna hieman hyppikin kuvitteelisen oravan (sen kleinspitzin näköisen) perään.

Luulen, että olen nähnyt kaiken, sitten kun ensimmäinen vuosi nykyisessä asuinpaikassamme tulee täyteen. Seuraavaksi aion kokeilla keltaisen nauhan ilosanomaa, vaikken ihan tossissani uskokkaan, että sen merkitys välttämättä aukenee sosiaalisiin tilanteisiin rynnistäville muinaismuistoille. 

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Me muutettiin - ja nyt kelpaa lenkkeillä!


Uudessa asuinpaikassamme on niin paljon hyvää, että voisin hehkuttaa sitä ikuisuuden! Vaikka asummekin karkeasti ottaen lähiössä, se ei estä minua vetäisemästä aamuisin kumisaappaita jalkoihini ja lähtemästä kirpeälle aamulenkille syksyisille sänkipelloille. Tosi on - meiltä kävelee vain minuutin sänkipelloille ja sänkkäreiltä pääsee suoraan metsään ja metsäteille. Parhaus ei lopu siihen - täällä voi valita ihan minkä tahansa ilmansuunnan ja tehdä reippaita lenkkejä joka suuntaan - ja tuossa ihan hollilla on järvikin!

Toki itse asuntokin on täydellinen. Tilava ja valoisa, varsin miellyttävä - alun muuttokaaoksesta huolimatta. Naapuritkin vaikuttavat järkeviltä ja olen ollut puheissa jo lähes jokaisen kanssa. Mainitsin seinänaapuriperheelle, että meillä on kolme koiraa ja etenkin näin alussa voi olla, että meiltä saattaa kuulua möykkää - mutta siitä täytyy sitten heti kertoa meille, mikäli emme ole sattuneet olemaan kotona. Naapuri nyökkäsi lapsiensa suuntaan ja sanoi, että "meillä on pari tuollaista, eiköhän me olla ihan tasoissa."


On hienoa huomata, että koirat eivät tunnu olevan juuri kenellekkään shokki tai mikään punainen vaate, kuten olin pelännyt. Törmäsin Inton ja Elnan kanssa aamulenkiltä tullessani samassa pihapiirissä asustelevaan vanhempaan rouvaan, joka tervehti meitä iloisesti. Sitten hän kysyi, missä kolmas koira on, kun meillä kuulemma on vielä sellainenkin. Kerroin, että meidän terrieri on jo niin vanha, ettei se millään pysy mukana isompien reippaassa lenkkeilyvauhdissa ja se lenkitetään aina erikseen. Rouva kuunteli kiinnostuneena ja kysyi sitten, miten ihmeessä meillä voi olla niin monta koiraa.

En ole ikinä ollut järin innoissani perustelemassa tuiki tuntemattomille, tai edes tutuille ihmisille, koiravalintojani, joten päädyin vaan kertomaan jotain entisestä elämästämme maalla, minkä jälkeen liukenin työkiireiden merkeissä takaisin kotiin. En tiedä, onko kolmen koiran kanssa eläminen ihmisten mielestä vain jotain suurta ja ihmeellistä, vai järkyttävää ja väärin, vai onko se aiheena vaan äärettömän mielenkiintoinen - mutta tätä minulta kysytään usein.

Olen kuitenkin ehtinyt jo tottumaan uteluihin, vaikka ne silti aina jossain määrin jäävätkin mietityttämään - enhän minäkään utele ihmisiltä, mikä on saanut heidät perustamaan suurperheen, hankkimaan epäkäytännölliseltä vaikuttavan auton tai pukeutumaan sellaiseen tyylin, jota he edustavat. 


Yhtä kaikki, yhdestä uteliaasta naapurin rouvasta huolimatta koko asuinpaikka on tehnyt hyvän ensivaikutelman - ja melkein kaikki koiratkin viihtyvät. Niin, melkein kaikki...

Pojat ottivat koko muuttotouhun lunkisti ja tuntuvat viihtyvät hyvin uudessa kodissa. Ja sitten meillä on tämä raidallinen ongelma, joka on äärettömän huolestunut seinien toiselta puolelta ja ulkoa kantautuvista äänistä. Se on meidän vahtiva paimenkoira, hollanninpaimenkoiran rotumääritelmänkin mukaan aina valpas ja tarkkaavainen. Joka aamu muuttomme jälkeen se on tullut herättämään minut siihen aikaan, kun ensimmäiset seinänaapurimme heräävät - se pitää hätääntynyttä piipitystä ja sitten se nostaa selkäkarvansa pystyyn ja hiippailee ympäri asuntoa muristen. 

En luonnollisesti ole, ainakaan tietoisesti, palkinnut koiraa tästä käyttäytymismallista, vaan aina jatkanut uniani ja komentanut koirankin takaisin nukkumaan. Aluksi pidin sille tiukkaa linjaa ja ärähdin aina, kun se reagoi ääniin. Ja se todella reagoi - jokaista seinän toiselta puolelta kantautunutta kolahdusta, askelten ääniä tai puhetta seurasi ja seuraa matala murahdus tai murina. Elna kuuntelee valppaana korvat hiukan luimussa ympäristöstään kuuluvia ääniä ja kommentoi niitä murahtelemalla ja vaihtamalla paikkaansa levottomasti.

Olen kuitenkin huomannut, että koira taitaa olla pelkästään epävarma tai jopa peloissaan. Jos vastasin sen murahteluun ärähtämällä sille, se tuntui olevan entistä enemmän sekaisin siitä, miten tulee toimia ja mitä pitää tehdä. Onneksi pojat näyttävät sille hyvää mallia ja retkottavat äänistä välittämättä lattioilla samaan tapaan kuin ennenkin. Elnaa se ei vaan tunnu lohduttavan, enkä oikein tiedä, miten minunkaan tulisi reagoida koko tilanteeseen. Jos en itse reagoi Elnan murinaan mitenkään tai kannustan sitä olemaan murisematta, lopputulos on sama - murina kestää aikansa ja sitten se taas seuraavan pienen äänimerkin myötä jatkuu. 

Toivon, että tämä ongelma katoaa kotiutumisen myötä, mutta pelkään samalla, että koira on jo oppinut yhdistämään murinan ja seinän toiselta puolelta kantautuvan äänen loppumisen toisiinsa. Ehkä se kuvittelee kaiken aikaa suojelevansa meitä seinän läpi hyökkääviltä muukalaisilta, jotka se saa karkoitettua murisemalla aina, kun ne uhkaavat lähestyä - eli lähes joka hetki, kun joku seinänaapureista on kotona.

Melko rasittavaa, vai mitä? Alati muriseva ja selkäkarvat pystyssä ympäri asuntoa hiippaileva koira. Enkä edes tiedä, luuleeko se tekevänsä suurta urotyötä vai onko se vaan peloissaan. Vaikka tilanne onkin inhottava, se on myös mielenkiintoinen ja loppujen lopuksi toivottavasti myös opettavainen - pidän koirista juuri siksi, että ne ovat kaiken kaikkiaan hyvin alkukantaisia eläimiä, joista meillä on paljon opittavaa!