keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Raitapaita ja risuparta








Marraskuun viimeisiä vedellään. Tänään ja eilen satoi jo vähän luntakin. Juu ja ei, Remu ei ole ollut enää perjantain jälkeen mitenkään nuutunut!

lauantai 24. marraskuuta 2012

Harmaa lauantai


Tänään on ollut harmaa lauantai. Odotin viikonloppua innoissani, sillä tiesin pääseväni kokeilemaan uutta kameraa. Mutta se siitä ilosta, kun ainoa asia mitä voi kuvata, on kurainen lieju ja harmaat maisemat. Sunnuntaiksi on luvattu vesisadetta, eikä sekään kuulosta lupaavalta. Mielialaani ei ainakaan piristä se, että kepo soitteli työpaikaltaan joutuvansa taas jäämään tekemään yli 12 tunnin työpäivän.

Onneksi harmaa sää ei masenna koiria. Ne ovat aina yhtä iloisia ja riemuissaan päästessään ulkoilemaan. Ihmisillä on niistä paljon opittavaa!


Koirilla on ainakin ollut ihan kiva päivä. Kun minä yritin tutustua kamerani uuteen käyttöliittymään ja ominaisuuksiin, Elna kaahotti ympäri pihamaata etsien varmaankin jotain hätyyteltävää. Se rakastaa pihan siistinä pitämistä - meidän pihamaalla on tässä asuessamme nähty paitsi kesykyyhkyjä, naakkoja ja fasaaneja, myös pöllöjä, haukkoja, rusakkoja, kettuja, oravia, hiiriä ja supikoiria. Elnalla on melko paljon riistaviettiä ja se tykkää hätyytellä kaikkia pihallamme vierailevia eläimiä naapurin kissaa unohtamatta, mutta onneksi se ei ole vielä kertaakaan saanut yhtäkään niistä kiinni.


Remu jumiutui tutkimaan heti ensimmäistä löytämäänsä kuralätäkköä. Soin sen ilon sille, sillä se on ollut viime aikoina jotenkin entistäkin hiljaisempi ja hitaampi. Eilen se ei halunnut lähteä ollenkaan lenkille (minulla on tapana kuljettaa koiria melko pitkään hihnatta ja vasta autotien reunassa kytkeä ne) vaan kävi vaan nopeasti pissalla pihakatajan juurella ja meni sitten terassin portille anomaan sisäänpääsyä. Se ei kuunnellut pyyntöjä, kehoituksia eikä käskyjä, eikä ollut kiinnostunut edes nameista joiden avulla yritin houkutella sitä pienelle kävelylle, joten annoin sille periksi. Täyttäähän se pian jo 10 vuotta. Kun illalla tiedustelimme kepon kanssa mikä sitä vaivaa, se vilkuili meitä kulmiensa alta ja murisi. Voi olla, että sillä oli vaan vanhan koiran huono päivä, mutta jatkan sen tarkkailua ja yritän keksiä mistä voisi kiikastaa, ennen kuin vien sen eläinlääkärille.


Into säntäsi melkein heti ulos päästyään ajamaan kirkuvan fasaanin lähimmän kuusen latvaan. Kaikesta huolimatta sain muutaman kuvan otettua, mutta luulen, että tuo kamera antaa itsestään enemmän heti, kun parempi mieliala ja auringonvalo osuvat samalle päivälle! Siihen saakka minulla on aikaa tutustua sen ominaisuuksiin käyttöohjeiden avulla.





torstai 22. marraskuuta 2012

Marraskuun yllätysvieras


Ja toivottavasti ainoa laatuaan kuluvan vuoden osalta (ja mieluusti vaikka koko loppuelämän osalta)! Luonnon kiertokulku saattaa olla julmaa, kun pieni hämähäkkieläin joutuu huomaamaan, että sen valitsemalla kohde-eläimellä on yliluonnollisia voimia puolellaan, kuten sellainen vihreä punkkikoukku. Sen jälkeen ei kestä enää kauaakaan huomata, että matka jatkuu alas vessanpöntöstä surulliseen hukkumiskuolemaan. Kesän aikana vastaavan otuksen matka jatkui koirani iholta nenäliinaan, jonka jälkeen se kohtasi loppunsa sytkärin avulla nenäliinan korventuessa pieneksi mustaksi silpuksi. En ihan todella voinut parkkihallissa koiria treenatessani keksiä mitään järkevämpääkään tapaa hankkiutua siitä kuvotuksesta eroon!

Mutta on sekin julmaa, että pieni söpö tolleri joutuu iltalenkillään jonkun pahamaineisen verenimijän uhriksi ihan vaan tahtomattaan.  Ja vielä näin marraskuun lopulla! Eikö niillä oikeasti ole parempaa tekemistä? Eikö riitä, että ne vaanivat uhrejaan kesäisin, kun kaikki on ihanaa ja aurinko paistaa? Miksi niiden täytyy tulla vielä pisteenä iin päälle silloin, kun jo valmiiksi masentaa, on tihkusade, pimeää, kylmää ja rapaista? Yyyh.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Hupsista saatana


Hupsista! Niinhän siinä sitten kävi, että mekin hypättiin Blogspotin puolelle. Jatkossa siis Into & Elna + muutama muu löytyy lemmikkivaunusta, koska loppujen lopuksi huomasin kirjoittavani paljon muustakin, kuin pelkästään Intosta ja Elnasta. Mutustellaan uutta nimeä ja blogipohjaa rauhassa ja toivotaan, ettei tämä koidu suureksi shokiksi meidän vaatimattomalle lukijakunnallemme. Tämä jymyuutinen ei kuitenkaan anna aihetta moiselle otsikoinnille, joten avataanpa vähän...

Torstain tottistreenit meinasivat koitua koirakärryni Kangoon tuomiopäiväksi, mikä olisi pitänyt tietenkin jo aavistaa etukäteen. Voin kertoa, että jos maanantai hipoo täydellisyyttä, takaiskuja on luvassa viimeistäänkin loppuviikosta! No, enpähän ole koskaan aiemmin kertonut kahdelle poliisille, kuinka illan treenit upottavan märällä suota muistuttavalla nurmikentällä sujuivatkaan...

Olin jo treeneihin lähtiessäni väsynyt ja vedoton, mutta koska meidän treenirinki pyörii taas ja se BH:kin siellä jossain häämöttää, en voinut antaa itselleni periksi vaan vetelin reippaasti uskolliset töppöset jalkaani pimenevään ja sateiseen marraskuun iltaan.

Koiralta ei paljoa voinut odottaa, kun nurtsi oli niin märkä, että ei voi istuu ku pallit kastuu, ja kentän reunalla joku toinen porukka huudatti nuorta sakemmannia hihalla. Ajattelin kuitenkin ottaa kaiken irti häiriötreeneistä ja vaadin koiralta laiskasti, palkaten superisti. Toimi ihan kivasti, mutta kyllä sen märän nurtsin tassujen alla vaan huomasi. Lisäksi koiran katse oli vähän harhailevaa, joten pidettiin treenit omalta osaltamme lyhyinä, jottei sotketa enempää aina toisinaan hiukan ontuvaa katsekontaktia. 

Heitin koiran autoon, hyppäsin kuskin paikalle, käynnistin auton, peruutin metrin tai pari ja ryhdyin kaartamaan pois kuoppaiselta ja huonokuntoiselta parkkipaikalta, kun yhtäkkiä tömähti. Ajattelin alkujaan, että survasin varmaan jostain niistä parkkiksen lukuisista kuopista (tai rotkoiksi sellaisia kai jo kutsutaan) ja ihmettelin, menikö käsijarru päälle vai mitä ihmettä oikein tapahtui. Sammutin auton, ajoin jähmeästi liikkuvaa tilaihmettä hieman taakse ja eteenpäin, toisinaan pysähdellen ränkyttämään käsijarrua, kunnes matka sitten tyssäsi ihan kokonaan ja auto ei liikkunut enää mihinkään suuntaan. Kaasuttaessa eteen tai taakse auton pyörät vain pyörivät tyhjää sutien rapaisessa mutamaassa ja kura lensi. Great. 

Koska autollani on ollut taipumusta mm. tiputtaa pakoputki tollerileirillä Jämsässä noin 132 kilometrin päässä kotoa, sekä sivuovi samaisessa paikassa mutta eri vuonna ja eri yhteydessä, odotin todella mitä tulisinkaan seuraavaksi näkemään, kun pomppasin ulos autosta ja suuntasin tutkimaan mikä esti matkani jatkumisen.

Niin. Olisinpa halunnut nähdä ilmeeni kun tajusin, että oikean etupyörän vieressä auton alla on puoliksi laho puolentoistametrin mittainen puupölkky, joka oli maannut pitkin pituuttaan parkkipaikalla ja juuri sen verran lähellä autoa jo lähtötilanteessa, ettei sitä mitenkään voinut nähdä ohjaamosta. Se oli sitten tarrautunut matkaan mukaan muutamaksi metriksi ollessaan liian suuri ylitettäväksi, ja lopulta se sitten sopivassa kuopassa esti koko matkan jatkumisen.
Jos olisi ollut yhtään valosampi ilta tai jos olisin ollut enemmän hereillä, olisin kyllä varmaan huomannut sen jo lähtiessä. Mutta ei. Nyt Kangoo keikkui puutukin päällä ilmassa niin, ettei yksikään rengas tainnut kunnolla koskettaa maata. Ainakaan kumpikaan etupyöristä, mitkä ovat melko oleellisessa asemassa auton ollessa etuvetoinen. No, ne renkaat jotka hipoivat maata roiskuttivat ainoastaan mutaa, sillä koko auto oli tyssännyt keskelle pehmeää liejukkoa.

Hetken selvittelyn jälkeen sain vakuutusyhtiöltä tiedon, että mahdollista korvausta varten (tuli se sitten kaupungilta tai vakuutusyhtiöltä) tarvitsen poliiseilta virallisen raportin tapahtuneesta ja ai niin, "voit muuten alkaa soittelemaan sitä hinaajaa paikalle jo." Seuraavaksi soitin hätäkeskukseen, koska jostainhan ne poliisitkin oli tilattava, enkä tietenkään osannut mainita tapahtumapaikkaa sen paremmin, kuin, että se kenttä jossa poliisikoiriakin treenataan ja se sanavalinta meni kuulkaas nappiin, meinaan hätäkeskuksen päivystäjäkin tiesi heti tarkalleen mitä paikkaa tarkoitan. Virkapukuisilla sedillä kesti 40 minuuttia saapua tapahtumapaikalle. Pätevänä likkana lenkitin Elnan siinä odotellessa. Juuri kun olin vaihtamassa hihnan päähän Intoa, näinkin, että mustavalkoinen pakettiauto alkoi lähestymään treenikenttää.

Sitten sain demonstroida tapahtumien kulun poliiseille. Esitin parhaani mukaan peruuttavaa puolipakettiautoa ja sen sijaan, että he olisivat keskittyneet yhä hiekalta erottuviin peruutusjälkiin, he häikäisivät taskulampuillaan silmäni. Mietin jälkeenpäin, että luulivatko minua humalaiseksi vai eivätkö ennen olleet nähneet tyttöä, joka ei meikkaa pilkkopimeässä pidettäviä sateisia tottistreenejä varten. Oli miten oli, seuraavaksi esittelin ajokorttia poliisiauton takatilassa ja kerroin, että oikeastaan treenit oli alusta loppuun ihan perseestä ja nyt vielä tämä. Poliisit puolestaan valistivat, että lain mukaan aina autolla lähdettäessä on tehtävä ajoonlähtötarkastus ja lupasin, että jatkossa kierrän auton vähintäänkin kolmeen kertaan, kun lähden vaikkapa kaupan pihasta ja vilkaisen vielä auton allekin, niin kuin käsky kävi. 

Laho puupölkky saatiin auton alta lopulta vanerilevyn ja hallitunkin avulla, kiitos vaan isälleni. Mitään vaurioita ei ainakaan vielä ole ollut havaittavissa (autossa, omat henkiset mustelmani kirveltävät sitäkin enemmän peruutellessa missä tahansa), mutta Renaultin lopullinen terveystarkastus onkin vielä edessä.

 Ja voin sanoa, että jos jo lähtiessä oli väsynyt ja vetämätön olo, niin sitä se vasta olikin sitten, kun viimein pääsin kotiin ja sain villasukat jalkaani.

tiistai 13. marraskuuta 2012

"Onhan meillä noita kotonakin."


Totesi Into, kun se tapasi eilen ensimmäistä kertaa yllä olevassa kuvassa poseeraavaan pennun, Wilhelmiinan. Se on siis se vanhemmilleni kuuluva koira, joka oikeastaan on kavereiden kesken ihan vaan Milli.
Vaikutti tosiaan siltä, että Into piti vajaan kahden kilon painoista pentua minä tahansa nursuna, ja nursu taas on määritelmä kaikelle kanin ja marsun tapaiselle.

Pienen pieni Milli oli kovin kiinnostunut Intosta ja kutsui sitä jopa leikkiinkin, mutta marsunkaltainen eläin ei olisi vähempää voinut kiinnostaa punaturkkista koiraa, joka yritti parhaansa mukaan selvittää, mistä kaikki tämä koiran haju ja nämä mielenkiintoiset lelut ovat ilmestyneet. Näytti siltä, että se ei noteerannut Milliä ollenkaan koirana. Melkoinen loukkaus pienen koiran arvolle!


Elnasta puolestaan löytyi taas se sama puoli, jonka olin bongannut siitä aiemminkin. Se oli ihan häkeltynyt, mutta selvästi ihastuksissaan pikkuisesta. Se käyttäytyi asiallisesti ja sopivan välinpitämättömästi pentua kohtaan (koska parasta sen mielestä olivat tietenkin pienen pieni vesikippo ja kaikki hauskat minikokoiset lelut), mutta kyllä sitä pentu selvästi myös kiinnosti - Elna nuuskutteli Millin turkkia tarkasti ja jopa lipaisi tätä. Milli lätki itseensä nähden jättikokoista Elnaa suruitta tassullaan, eikä muutenkaan vierastanut tai arkaillut yhtään isompia koiria.

Paljoa paremmin maanantai ei olisi voinutkaan sujua! Rennon, mutta tehokkaan työpäivän jälkeen olin pyörähtänyt kotona vain sen verran, että sain vaihdettua vaatteet ja haettua koirat ja treenitarpeet messiin, ja tämän tehtyäni suuntasin koplan kanssa treenaamaan yhdessä Pian ja bc Manan, sekä yhden uuden koirakon kanssa.

Mun hieno BH-koe suunnitelmahan meni sitten ihan plörinäksi, tavoiteaikataulun mukaan meidän olisi pitänyt viime viikonloppuna olla ihan täydellisessä kuosissa, mutta kappas vaan, kun eteentulossa on edelleenkin käytössä käsiavut ja paikallaolossa koiran katsekontakti suuntaa milloin minuun ja milloin kaikkeen ihan muuhun... Hupsista! Tänään tehtiinkin sitten paikallaoloa superpalkalla (palkkalautasen avulla) siten, että koira vapautui vasta intensiivisestä ja hyvästä kontaktista herkuttelemaan. Lisäksi otettiin vähän seuraamista ja henkilöryhmän tynkää. Eteentulon käsiapuja ja paikallaolon katsekontaktia sekä häiriötreeniä lukuunottamatta kokonaisuus alkaa olemaan kuitenkin melkolailla paketissa ja pienen hienosäädön myötä ollaankin jo ihan varmasti koekunnossa!

Treenien jälkeen käytiin tosiaankin kylässä vanhemmillani morjenstamassa pientä Milliä. Alunperin Remun, joka oli koko ajan kotona pomppinut perässäni ryntäillessäni huoneesta toiseen reppua pakatessani, oli pitänyt jäädä kokonaan kotiin, mutta nyt se olikin sitten mukana autossa, kun se oli eteisessä sitten loppujen lopuksi kaikkein innokkaimman näköinen lähtijä. Mutta autossa odotteluun se saikin tyytyä, mitä tuli treeneihin ja pennun morjenstamiseen. Treenien missaamista nyt ei varmaan täydy paljoa selitellä, mutta pennun tapaamisenkin Remu joutui jättämään väliin, koska no, edelleenkään terrierin ajatusmaailmaa ymmärtämättä en tiedä, miksi juuri meidän Remu sattuu olemaan ainoa tuntemani uroskoira, joka ei ollenkaan väistä pikkupennun hajua vaan ryhtyy heti, kröhöm, hommiin ja itse asiaan, vaikka kyseessä olisikin vain 8 viikon ikäinen penneli. Niin, siis muodollisuudet jätettiin tällä kertaa väliin terrierin osalta ja Remu saa tavata Millin sitten, kun pikku kaverilla  varmasti on kanttia väläyttää kulmahammasta ahdistelevalle terrierille.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

And if you go, I wanna go with you

Ikävä kalvaa. Hain tiistaina Rompun tuhkat ja jotenkin olin alitajuntaisesti odottanut, että kun astun tuttuun aulaan ja haen koirani kotiin, saan käsiini jotakin muuta kuin nimellä varustetun pienen pahvilaatikon.

Niin siinä kuitenkin kävi. Epätodellisuus. Samalla reissulla palautin eläinlääkäriasemalle Rompun lääkkeet ja neulat, joita ei enää tarvittu. Hiljaisessa ja hämärässä aulassa yksinään työskentelevä surullisen ilmeetön eläintenhoitaja jäi kaikessa hiljaisuudessa tuijottamaan perääni, kun kävelin pimeälle ja sateiselle parkkipaikalle pahvilaatikko kainalossani. Asettelin sen apukuskin paikalle viereeni (voi kuinka Romppu rakastikaan etupenkillä matkustamista) ja samalla kun käynnistin auton, tunnistin radiosta soivan tutun huilusävelmän. Celine Dionin My Heart Will Go On olisi saanut luvan soida milloin tahansa muulloin, kuin juuri sillä hetkellä. Kohtalo tekee toisinaan hassuja asioita. Biisi alkoi soimaan juuri ensisävelmistä ja radion henkilökunta ei tuupannut sitä loppusuoralta alkaen täyteen juontoa tai mainoksia, vaan antoi sen soida loppuun saakka kaikessa rauhassa. Selvisin kotiin siitäkin huolimatta, että silmäni olivat kyynelten sumentamat. Oli varmaankin korkea aika ihan oikealle surulle ja siitä eteenpäin se ei olekkaan jättänyt rauhaan.

Kirjoitin Rompun kuolemasta eräälle aktiiviselle keskustelufoorumille, jossa kukaan ei kuitenkaan kommentoinut asiaa miltein vuorokauteen. Lopulta sain kommentin, ettei tällaisia juttuja haluta lukea, koska se on kuin kääntäisi veistä haavassa. Niinhän se varmasti on. Moni muukin on menettänyt rakkaan lemmikkinsä. Ja minäkin luulin, ettei Nikin kuoleman jälkeen enää mikään tunnu miltään. Vaan tässä sitä taas ollaan, keskellä kirveltävää surua ja sitä on itsekkään vaikea käsittää, miten lemmikkieläimen kuolema voi satuttaa näin paljon.

Läsnä on paljon muutakin kuin suru. Nyt kun perhepiiriin kuuluu koiranpentu, jonka tulisi kasvaa tasapainoiseksi ja hyväksi koirakansalaiseksi todella harmittaa, ettei meillä ole Romppua. Romppu oli niin luonteva kaikkien koirien kanssa, aina niin määrätietoinen ja rauhallinen. Se olisi erinomaista seuraa koiranpennulle, joka syntyi pentueen ainoana pentuna ja joka ei ole puuttuneiden sisarustensa myötä saanut oppia mitään koirien elekielestä.

Toisinaan toivon, että koska Romppu on auttanut Inton ja Elnan kasvatuksessa, ja ollut läsnä niiden ollessa pikkupentuja, ehkä nuo kaksi kantavat mukanaan jotain Rompusta. Ehkä Romppu on opettanut niille jotain koirana olemisesta. Toivon niin.

Otsikko on muuten System Of  A Downin biisistä Lonely Day. Olen nimennyt nettialbumiini biisin mukaan kaksi kuvaa vuonna 2006, And If you Go ja I Wanna Go With you. Molemmat on otettu varmaan joskus silloin, kun olin 16 vuotias.

torstai 1. marraskuuta 2012

Bananas are for monkeys


...ja varpaat ja kaikki muu alle 20 sentin korkeudessa oleva kuuluukin sitten työhuoneella puuhailevalle uudelle maskotille, vanhempieni bichon-yorkki sekoitukselle Wilhelmiinalle. Siinä on kokonaiset 1 kg ja 200 grammaa koiraa ja pörhöistä pohjavillatonta turkkia!

Kyllä sitä itse kukin on sulaa vahaa tämän jälkeen, ja meikäläiselle henkilökohtaisesti tämä onkin yllättävän avartava kokemus, kun en aiemmin ole ymmärtänyt pienten seurakoirien päälle sitten yhtään. Loppujen lopuksi - voiko olla parempaa keksintöä, kun sylissä viihtyvä lelukoiralta näyttävä vaivaton ja kevyt nappisilmä?