Töihin siitä!

Pääsiäisen pyhät hurahti vauhdilla ohi ja niitä vietettiin koirien kanssa mökin maastoissa sekä treenikentällä tokoa takoen päivittäin aina perjantaista maanantaihin saakka. Sattuneesta syystä minulla ei ole omista koiristani treenikuvia, mutta kentän laidalla maanantaina auringosta nauttinut sammakko sen sijaan tallentui muistikortille.

Treeniporukkaamme ainakin viikonlopun ajaksi liittynyt uusi koirakko toi mukanaan uutta näkökulmaa ja paljon uusia oivaltavia vinkkejä tokokoulutukseen. Inton perusasento sivullani on ollut hieman vino, ja olen huomaamattani korjannut sen aina liikauttamalla omaa rintamasuuntani sen verran, että koira ymmärtää oikaista asentoaan. Viikonlopun treenien myötä ollaankin lähdetty tekemään jo alusta asti suoraa perusasentoa, jota ei tarvitse suoristaa ja jossa koira hyödyntää omia takajalkojaan sivulle kiepsahtaessaan. Lisäksi palkkaamisessa käytettyä leikkiä lähdetään tekemään ihan uusilla otteilla -sain palautetta siitä, että teen niin tokossa kuin leikkiessäkin kaiken työn koiran puolesta. Jatkossa pistetään siis koirat hommiin!

Ohjatuissa treeneissä käyminen houkuttelisi etenkin nyt kevään myötä, kun omasta viikko-ohjelmastani tipahtaa kesän myötä kuusi tuntia tanssiharrastusta pois, mutta saas nähdä löytyykö sopivaa porukkaa, jossa on mahdollisuus edetä tavoitteellisesti kovia pakotteita käyttämättä ja sieluaan saatanalle myymättä.


Viikonloppuna oman lauman ja kaverini bullterrierin kanssa käyty yhteislenkki saikin yllättäen ikävän päätöksen. Bullterrieri Riesa on talvesta saakka riekkunut laumani mukana metsässä ja pelloilla ja hitsautunut porukkaan hyvin. Yhdessä lenkkeillen vietetyt kuukaudet ovat opettaneet Riesalle paljon, ja se on oppinut puhumaan koirien kieltä ja kunnioittamaan toisia koiria, erityisesti Intoa, joka on ollut erityisen tarkkana Riesan vähääkään dominoivista eleistä.
Valitettavasti Riesa sai kevään aikana ikäviä koirakokemuksia osakseen, ja vaikka toisaalla tapahtuneiden kurjien tapahtumasarjojen jälkeen se pystyi lenkkeilemään laumani kanssa ilman ongelmia parikin kertaa, viikonloppu osoitti, ettei sillä ole enää luottamusta toisiin koiriin kuten ennen.
Mökkimaastoissa käynyt ikävä tapahtumasarja sai alkunsa klassisesti kepistä, jota Into nakerteli varmaankin vain osoittaakseen valtaansa nuoremmille koirille, Elnalle ja Riesalle. Se kehotti nuorisoa pysymään kauempana "suuresta aarteesta", mutta jossain vaiheessa Riesa tallusteli sen verran läheltä (ehkäpä epähuomiossa, ehkäpä hiukan jäätä kokeillen) että Into päätti ojentaa poikaa. Into on aiemminkin ojentanut Riesaa vanhemman koiran oikeudella ja kertonut sille hienovaraisesti rajoista joita on syytä kunnioittaa, mutta tällä kertaa Riesa ei antanutkaan asian olla, vaan pisti kovan kovaa vasten ja koiratappelu oli valmis.
Oman tulkintani mukaan tämä kertoo selkeästi Riesan huonoista kokemuksista, sillä aiemmin se on mukautunut laumaan hyvin ja kunnioittanut vanhempia koiria. Koen, että sen aiemmat huonot koirakokemukset ovat kuitenkin saaneet sen varpailleen ja sen vuoksi se koki nytkin tarvetta puolustautua koiralaumassa täysin arkipäiväiseen ojennukseen.

Kun urokset oli saatu irti toisistaan huomasin, että Into vuotaa suun alueelta verta. Sillä oli reikä sekä sisällä suussaan alaleuassa, että alaleuan alla leuassa, joista molemmista vuosi reippaasti verta. Riesa selvisi vammoitta. Tässä kohti syyttävä sormi osoittaakin minua. Olin tietoinen Riesan huonoista kokemuksista, mutta en arvannut niiden johtavan näin radikaaliin käyttäytymiseen. Nyt on taas opittu koirista roimasti lisää, mutta harmi vain, tietysti omalla kustannuksella.
Tappelun jälkeen lähdettiin vielä toiselle kävelylle koko lauman kanssa. Riesa keskittyi Elnan kanssa riehkaamiseen ja Into taasen vältteli koko lauman mukana kulkemista, mikä ei ollenkaan ole sen tyylistä. Olin nuhdellut sitä rähinän jälkeen, ja näin jälkeenpäin ajateltuna tottakai: täysin epäloogisesti ilman syytä.



Jopa vielä kotona oman lauman kesken Into karttoi minua. Koko illan se oli valmis aloittamaan rähinöinnin Rompun kanssa ja oli selkeästi hyvin epävarma itsestään ja asemastaan laumassa - näin jälkeenpäin olen sitä mieltä, että Inton ei missään nimessä olisi kuulunut saada noottia Riesan kanssa rähinöinnistä, sillä se teki vain oikein ojentaessaan nuorempaansa. Riesa sen sijaan teki väärin vastatessaan Inton ärähdykseen, eikä ollut nuorempana koirana oikeutettu siihen. Omasta mielestään sillä ei ollut muita vaihtoehtoja, sillä jo kaksi kertaa aiemmin se oli saanut epätasapainoisten vieraiden urosten hampaista pahasti osakseen. En tosin ollut näkemässä sen aiempia rähinöintitilanteita, joten minun on hankala kommentoida niitä.
Mutkikas ja erittäin harmittava tilanne joka tapauksessa.  Riesan huonot kokemukset heijastavat nyt minut huonoon valoon, sillä ollakseni koirieni luottamuksen arvoinen laumanjohtaja minun täytyy myös pitää huolta siitä, että ollessaan seurassani niiden ei tarvitse pitää huolta ulkopuolisista uhista tai joutua puolustamaan itseään. Nyt koko lauman edessä tilanne pääsi riistäytymään käsistä ja Intolla on vieraasta uroksesta huonoja kokemuksia.



Ehkä jotkut koiranomistajat ottavat vastaavanlaiset tilanteet vastaan olkiaan kohauttaen tai sanoen "onneksi ei käynyt pahemmin", mutta minulle viikonlopun tapahtumat ovat verrattavissa melkeinpä maailmanloppuun. Pienemmätkin välikohtaukset koiran menneisyydessä heijastuvat vielä pitkälle tulevaisuuteen niiden käyttäytymisessä. Minulle on erityisen tärkeää, että koirieni kokemukset pysyvät hyvinä ja että niillä on täysi luottamus minuun, sillä nimenomaan ja vain ja ainoastaan se mahdollistaa sujuvan ja hyvän arjen ja esimerkiksi lenkillä tapahtuvat ohitustilanteet, joista minun ei olisi mahdollista selviytyä, jos ainoa keinoni olisi taistella kiristyneitä remmejä vastaan fyysisesti (koirieni yhteispaino on vajaa 60 kg). Nyt yritän olla erityisen tarkkana laumani kanssa ja saada Inton luottamuksen minuun takaisin entistäkin ehompana - sitä on ainakin hyvä tavoitella!

Tiedättehän sen sanonnan kissasta ja uteliaisuudesta?

Kesän mökkikausi on nyt lumien sulettua avattu ja koirat ovat saaneet ulkoilla sydämensä kyllyydestä monipuolisissa maastoissa metsässä ja pelloilla useina päivinä viikottain. Elna otti enemmän tai vähemmän tarkoituksella tuntumaa myös tutun polun varrella olevaan ojaan, kuten kuvista näkyy. Elnahan ei ui, eikä muutenkaan pidä vettä niin suuressa arvossa kuin Into, mutta niin se uteliaisuus saattaa joskus viedä määrätietoisintakin koiraa. Into heitti talviturkkinsa jo noin viikko sitten samaisissa metsämaastoissa, joskin hieman määrätietoisemmin kuin pikkusiskonsa.



Inton mielestä raikas ja mutainen ojakylpy on kevätmökkeilyn parasta antia! Toki hommaan kuuluu muutakin, kuten...




Maan tonkiminen ja luonnonmukaisen ruokavalion noudattaminen (multa, juuret ja kenties tielle sattuvat kastemadot), sekä



juokseminen yksin, että...



kavereiden kanssa. Oman laumani seurana useilla mökkireissulla on ollut Riesa, jolla silläkin tuntuu olevan kevättä rinnassaan!

Keisari is back!

Rompun jouluna lahjaksi saama jussipaita lämmittää mieltä siinäkin tapauksessa, jos itse paidan sisällä oleva lemmikki on joutunut trimmauskoneen pahoinpitelemäksi. Jussipaita toimii myös kevään treeneissä, kun koiraverannan omistava ihmisolento tuulettelee autoaan viileän kevät-tuulen avulla! :)

Sunnuntaina hain reippaan ja iloisen Romppuni kotiin vanhempieni hoivista! Että voikin olla niin raivostuttavaa eläintä ikävä! :) Odotin suurella mielenkiinnolla koirien keskinäistä kohtaamista, mutta se ei osoittautunutkaan erityisen jännittäväksi. Aluksi urosten kesken oli havaittavissa pientä jännittyneisyyttä sen puolesta, että Into on jo pitkään havitellut johtokoiran roolia ja ryntäsi heti pörhistelemään Rompulle, josta se oli selkeästi huomannut ettei tämä ollut juuri parhaillaan. Juuri kun urosten kehonkielet enteilivät nopeaa välienselvittelyä komensin Inton pois ja homma tuntui olevan sillä selvä. Normaalisti annan koirieni selvitellä välinsä ärähdyksin, mutta tällä kertaa ajattelin Rompun leikkaushaavaa ja päätin säästää Rompun vaivalta.



Rompun leikkaushaava onkin parantunut hyvin ja maanantaina siitä poistettiin tikit. Haava näyttää siistiltä, eikä ole estänyt Romppua riekkumasta normaaliin tapaan tai hyppimästä sohvalle enää tässä vaiheessa. :) Keisari is back!



Viimeisimpien tapahtumien myötä myös treenailumme on ollut satunnaisempaa kuin normaalisti. Elnan hiljattain olleiden (tokien!) juoksujen aikana Into lomaili tuttavani luona ja juoksuisen, muutenkin keskittymiskyvyttömän puolipaimenen kanssa en luonnollisesti edes suunnistanut treenaamaan.



Tänään oltiin kuitenkin pitkästä aikaa koko lauman kanssa liikenteessä. Tuttu koirankoulutuskenttä alkaa pikku hiljaa kuivumaan talvisten lumien jäljiltä ja kohtahan sinne pääsee jo treenaamaan kunnolla. Tänään roolini oli kuitenkin hyvistä koirankoulutusaikeistani huolimatta lähinnä kuvaajan rooli, joskin sain myös treenikaverin ottamaan omista koiristanikin kuvia. Tällä sivulla olevat Inton ja Elnan leikki/palkkauskuvat ovatkin Pia Rajamäen tuotoksia, joten kaikki kunnia näistä Pialle. ;)



Ihanaa kun tulee kesä, ja kesän myötä valoisat ja viileät illat joita voi parhaimmassa tapauksessa viettää koirien kera koirankoulutuskentällä yömyöhään saakka! Yritän tässä kovasti vakuuttaa itselleni, että koiran tai pahimmassa tapauksessa koirien omistaminen on kivaa ja täysin ylivertaista, nyt kun elän koiranomistajan kulta-aikaa kotini muistuttaessa hiekkamääränsä perusteella lähinnä saharaa ja Elnan oltua koko päivän aktiivisesti ripulilla. Unohtamatta sitä, että Rompun operaation myötä olen taloudellisesti enemmän kuin heikoilla. Tämä on kivaa, tämä on kivaa, tämä on kivaa!

Kultaseni, sinä olet aasi.

Rompun yöllisestä leikkaukseta on yhdeksän päivää. Se on vasta viimeisten parin päivän aikana alkanut muistuttamaan sitä koiraa, jollaisena sen tunnen, mutta hidas toipuminen onkin ymmärrettävää.
Se on asunut koko toipumisaikansa vanhempieni luona, jossa se on saanut köllötellä omalla pedillään lattialämmityksen päällä ja nauttia huomiosta ja rapsutuksista, sekä perheen ainoana lemmikkinä olemisesta: vanhemmillani asunut perheemme yhteinen rakas Neppi -kissa kun oltiin jouduttu lopettamaan juuri pari päivää ennen Rompun leikkausta.
Olen käynyt lähes päivittäin katsomassa Romppua ja ollut siitä niin huolissani, että tuntuu, kuin sen toipumisaika eri kodissa olisi ollut jo viikkoja. Se on kuitenkin ollut jatkuvasti ajatuksissani ja silloin, kun en ole päässyt katsomaan sitä olemme tietenkin soitelleet vanhempieni kanssa.

Toipuva Romppu on todella osannut säikäyttää muutamaankin otteeseen toipumisaikanaan. Sen lääkitys on niin vahvaa, että eräänkin kerran kun menin katsomaan sitä, se ei reagoinut ulko-oven pamaukseen mitenkään. Se vaan makasi omalla paikallaan selkä minuun päin reagoimatta siihenkään, että aloin juttelemaan sille iloisesti. Lopulta se kääntyi ja nousi istumaan heilauttaen pari kertaa häntäänsä, muttei silti tullut luokse vaan istui vain paikallaan uupuneen ja onnettoman näköisenä. Sellainen käyttäytyminen on Rompun kaltaiselta cockerspanielilta todella yllättävää, joskin ymmärtäähän sen, että lääkkeet ja toipuminen vievät varmasti veronsa ja väsyttävät koiran kuin koiran. Normaalisti iloinen Romppu on heti hyörimässä ympärillä häntä iloisesti viuhuen.
Toipumisaikaan on kuulunut myös likaisia yksityiskohtia. Suolen toiminta ei vastaavan ronkinnan jälkeen ole ollut normaalia, eikä Romppu ole saanut syödä kuin pehmeää ruokaa -joskin siitäkin monesti kieltäytyen. Leikkausta seuranneina päivinä sen uloste oli pitkään niin löysää ja vetistä, ettei se edes huomannut tekevänsä alleen lepäillessään. Sotkua on siivottu ja suihkussa Romppu on viettänyt monia minuutteja -eikä ainoastaan pesun takia vaan myös leikkaushaavan huuhtelun merkeissä.
Hiukan ennen sitä päivää, jolloin kipulaastarin sai jo irroittaa sen kyljestä se aloitti tramal -kipulääkityksen. Se oli alkanut vikisemään ja muuttumaan levottomaksi, joten koimme eläinlääkärin varmuuden varalta antaman lääkityksen lunastamisen apteekista tarpeelliseksi. Pahimpina päivinään Romppu on oksentanut kaikki syömänsä ruuat ja lääkkeet ulos, mutta kuten jo alussa mainitsin, tällä hetkellä se muistuttaa paljolti tuntemaani Romppua: se syö onnistuneesti ja on jo hyvin pirtsakka.

Eilen kun kävin katsomassa sitä se sipsutti iloisesti minua vastaan eteiseen. Se härvelsi ympärilläni häntäänsä huisputtaen ja vaati pienellä pullakuonollaan hirveästi rapsutuksia ja huomiota -aivan kuten minun Rompullani on tapana tehdä! On ihanaa nähdä Romppu taas niin iloisena ja elämänhaluisena -toipuminen on todella vienyt aikaa. Maanantaina on Rompun tikkien poisto ja jälkitarkastus, ja sen myötä voin todella sanoa olevamme voiton puolella! :)

En kyllä enää valita irtokarvoista!

Viettämämme hiljaiselo ei suinkaan ole merkki koiraharrastuksen laiminlyömisestä vaan nimenomaan siitä, ettei kaiken menon ja meiningin keskellä kertakaikkiaan ole ehtinyt näpyttelemään tietokoneen ääreen, vaikka se niin monet kerrat onkin jo käynyt mielessä.

Kaikenmoista on ehtinyt tapahtumaan sitten viimeisimmän merkinnän joka näyttäisi olevan joulukuulta. Inton vaurioitunut kynsi lähti paranemaan hyvin ja uutena vuotena olimme koko lauman kera Myllymäen kalliolla katsomassa ja kuuntelemassa uuden vuoden raketteja. Koko poppoo oli mukana autossa, mutta kävelylle kalliolle ja sen ympäristöön ne pääsivät vain yksitellen. Varma ja itseluottamusta täynnä oleva Romppu ei tuntunut edes huomaavan ympärillään rätinää ja räiskettä, kun taas Into vilkuili ympärilleen innostuneena siihen malliin, kuin se olisi kuvitellut pamahduksien lupailevan taivaalta satavia ammuttuja sorsia - vaikka eihän se koskaan ole ollut metsällä tositoimissa. Elna tuijotti raketteja silmät säihkyen ja häntä heiluen ja vaikutti kaikin puolin siltä, että se olisi ollut valmis tekemään sen suunnattoman suuria loikkia kohti taivasta ja nappaamaan raketteja suuhunsa. Myllymäen kalliolla oli paljon ihmisiä keskiyön aikoihin ja koirani keräsivätkin osakseen paljon ihastuneita, järkyttyneitä ja epäileviä katseita. Olen itsekin sitä mieltä, että koirat ja raketit eivät sovi yhteen, mutta koska koko lauma otti uuden vuoden niin lunkisti oli mukavaa viettää sitä yhdessä. Arvostan todella sitä kuinka hyviä koiria kohdalleni onkaan loppupeleissä osunut -ei paukkuarkuutta tai arkea hankaloittavia ongelmia. Osaan kyllä tästäkin kommentista huolimatta listata koiristani kymmeniä ärsyttäviä piirteitä ja tapoja, mutta niiden kaikkien kanssa pystyy kuitenkin elämään normaalia arkea. Omien hermojen puitteissa.. ;)

Elna vietti 1-vuotis syntymäpäiviään joulukuussa, niin kuin jo aiemmassa merkinnässäni mainitsin, mutta valitettavasti olen onnistunut hukkaamaan sen seisotuskuvat kyseiseltä 12 kuukauden merkkipäivältä. Romppu täytti 9 vuotta helmikuun 20. päivä eikä siitä alkuunkaan uskoisi kuinka vuodet ovatkaan vierineet. Ne ovatkin olleet suotuisia vuosia ja Romppu on pysynyt hyvässä kunnossa ilman terveydellisiä ongelmia tai tapaturmia.

Rompun ehdottomasti huonoin puoli on sen irtokarvan määrä. Valkoisia koirankarvoja on kaikkialla rajattomasti - enkä pääse niistä eroon edes hoitamalla sen turkkia säännöllisesti ja imuroimalla lähes päivittäin. Kaikkein raivostuttavinta on, että huomaan kuljettavani valkoisia irtokarvoja kaikkialle minne menen ja jopa työpaikallani siistissä ja puhtaassa toimistossa huomaan kuinka työpisteelleni on salakavalasti muodostunut Romppua muistuttava irtokarvakasa. Julistin kevään myötä irtokarvojen vastaisen sodan alkaneeksi ja ostin sen myötä itselleni uuden aseen, furminaattorin, jonka toivon puoltavan karvattoman kaunista kotiani. Tottakai koiranomistajana siedän irtokarvoja joita on aina kaikkialla, mutta minullakin on rajani. Esimerkiksi Inton tai etenkään Elnan huomaamattomat irtokarvat eivät haittaa minua pätkääkään, koska niitä on vähän ja vain sellaisissa paikoissa jossa voi olettaa niiden olevan - pölyisissä nurkissa, sohvalla siinä kohtaa, missä on koiran muotoinen painautuma ja mustassa villakangastakissa. Eli ei esimerkiksi kaikissa alusvaatteissani, kasvopyyhkeessäni ja tyynylläni, joista takuulla löytää tuhansia Rompun karvoja!

Vaan viime viikon keskiviikko pisti asiat taas tärkeysjärjestykseen ja näpäytti minua turhamaisuudestani oikein kunnolla. Kerrataanpa...

Romppu oli tiistain aikana saanut kurkustaan alas lähes kokonaisen peuran- tai muun riistaeläimen luun. En tietenkään tajunnut tätä heti tiistai-iltana vaan kuulin asiasta keskiviikkona leikkaavalta eläinlääkäriltä. Jep! Olimme juuri aloittelemassa tokotreenejä Inton ja Rompun kera Pian ja hänen koiriensa seurassa, kun Romppu jatkoi jo kotipihassa aloittamaansa tuloksetonta ulostamista. Kovasti se yritti saada jotain ulos, mutta ummetus oli niin kova, että mitään ei tapahtunut. Koiraparka valitti, yritti ja yritti ja valitti vähän lisää, mutta mitään ei tapahtunut. Koska Romppu on ennenkin onnistunut hankkimaan itselleen pahaa ummetusta hotkittuaan luita en aluksi ottanut asiaa vakavissani vaan sidoin sen puuhun ja ajattelin ottaa Inton kanssa hiukan seuraamista ja paikallaoloa, mutta ennen kuin sain Intoa edes autosta ulos alkoi Rompun valitus muuttumaan sydäntä särkeväksi ulinaksi ja koko koira alkoi vapisemaan ja oksentelemaan. En vielä tässäkään vaiheessa täysin ymmärtänyt mistä on kyse, mutta onneksi Pia patisti minut soittamaan yhteiselle tutullemme joka on eläinlääkäriasemalla töissä. Puhelimen päässä Merja suositteli eläinlääkäriasemalla käyntiä ja samaa sanoi huolestuneena Romppua rapsutteleva Pia. Pakkasin Rompun takaisin autoon. En ole koskaan elämäni aikana toivonut koiran kakkaavan autooni, mutta siinä vaiheessa kun nostin erittäin huonovointiselta vaikuttavan Rompun auton takaronkkiin toivoin todella, että kotipihaan päästyämme löytäisin koiran sontaa takaluukusta.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Puhuin koko vartin kotimatkan ajan puhelimessa tutun eläinlääkärin kanssa tilanteesta ja sen helpottamisesta. Kuvittelin, että parafiiniöljystä voisi olla apua ensihätään, mutta järkytys kotipihassa oli suuri, kun Rompun vointi olikin vain huonontunut. Kun avasin autoni takaluukun Romppu makasi takaronkin lattialla selin minuun eikä edes reagoinut oven avaukseen, johon se normaalisti reagoi innokkaasti (ja raivostuttavasti) stepaten aloillaan. Voi kuinka toivoinkin, että olisin nähnyt tutun steppiesityksen auton koiraverannan ovella! Nostin Rompun varovasti maahan mukaan tulleen Pian vahdittavaksi samalla kun ryntäsin itse sisälle kotiini läträämään parafiiniöljyn kanssa. Kun tulin takaisin ulos sain todeta, että oma hotkoruhtinaani ei kelpuuttanut kitaansa edes makkaraa ja viimeistään tässä kohti alkoivat pääni sisäiset hälytyskellot soimaan -ja lujaa! Normaalisti Romppu on niin innoissaan saamistaan suupaloista, että on lähellä ettei se puraise ahneuksissaan antavan käden sormistakin puolia kitaansa.
Soitin paikalliselle eläinsairaalalle ja lähdimme Vethausiin siltä seisomalta. Vethaus oli juuri pari päivää aiemmin uudistunut normaalista eläinklinikasta 24/7 auki olevaksi eläinsairaalaksi joka olikin meidän onnemme.

Päästyämme paikan päälle odottelimme eläinsairaalan aulassa tovin mutta pääsimme melko ripeästi sisälle. Pia oli mukanani seuraamassa tilannetta. Tutkimuspöydällä Rompulta otettiin hiukan verta tulehdus- ja muiden arvojen mittaamiseksi jonka lisäksi siltä kuunneltiin sydän ja mitattiin kuume. Tämän jälkeen koira vietiin takahuoneeseen kuvattavaksi ja odotettuamme hetkisen eläinlääkäri kutsui minut ja Pian tutkimaan röntgenkuvia joissa selvisi, että Rompun suoli oli aivan tukossa eikä tilanteesta olisi missään nimessä selvitty kotikonstein.
Olimme saapuneet eläinsairaalaan keskiviikkoiltana yhdeksän aikaan, mutta hiukan ennen kymmentä eläinlääkäri totesi, että hän suorittaisi koiralle suolihuuhtelun jonka kesto tulisi olemaan sen verran pitkä, että voisin halutessani mennä kotiin odottamaan. Niinpä jätin Rompun asemalle ja lähdin kotiin odottamaan puhelua, jonka myötä voisin hakea oman pikku keisarini kotiin nukkumaan. Vaan klo 23 aikoihin illalla eläinlääkäri soitti uudelleen ja totesi, että koiran vatsasta ei suinkaan löydy luunpaloja vaan kokonainen luu, jota ei ole mitenkään mahdollista saada ulos suolihuuhtelulla vahingoittamatta suolistoa. Vaikka tunnenkin Rompun hyvin, en voinut uskoa korviani kuullessani kokonaisena ahmitusta luusta. Pudistelin vain päätäni kuunnellessani eläinlääkärin sanoja. Annoin luvan leikkaukseen ja jäin huolestuneena odottamaan lisätietoja, joita leikkaava eläinlääkäri lupasi soitella heti leikkauksen jälkeen. En tarkalleen muista mihin aikaan leikkaus oli valmis. Eläinlääkäri soitti minulle kello yhden ja kahden välillä yöllä ja ilmoitti, että leikkaus on onnistunut hyvin ja että koira jää yöksi sairaalalle tippaan toipumaan. Sairaalalla lääkärit myös seuraisivat sen veriarvoja mahdollisia komplikaatioita silmällä pitäen.

Seuraavana aamuna minun olisi pitänyt lähteä töihin, mutta ilmoitin, että en voi tulla paikalle ja jäin odottamaan eläinlääkärin puhelua joka tulikin yhdeksän aikaan aamulla. Koiran veriarvot olivat pysyneet hyvinä ja Romppu olisi valmis lähtemään sairaalasta kotiin. Eläinsairaalalla minua odotti hirvittävä lasku. Sillä hinnalla, jolla onnistuin pelastamaan vanhan nuhjuisen cockerspanielini hengen, olisin saanut puolitoista uutta cockerspanielia tai yhden kokonaisen novascotiannoutajan muhkean pentupaketin kera. Kun kirpaisevan laskun osamaksusuunnitelma oli saatu neuvoteltua hoitaja toi takahuoneesta velton ja surkealta näyttävän cockerspanielia muistuttavan otuksen joka tuskin oli tässä maailmassa - sillä oli kyljessään kipulaastari ja sen saama lääkitys oli melkoisen tuju. Sillä oli päässään leikkaushaavan nuolemisen estävä tötterö ja sen oikeassa etutassun ranteessa oli sideharso jonka alla oli reikä josta vielä hetki sitten koira oli ollut tipassa. Näky oli hirvittävä. On hirveää nähdä oma koiransa siinä kunnossa. Kaikkein hirveintä oli jälleen näkemisen ilottomuus - Romppu oli niin vahvasti lääkitty että se ei varmaankaan edes ymmärtänyt olevansa taas luonani. Se oli niin nuutuneen oloinen, että ymmärsin nopeasti, että tästä se taistelu vasta alkaa. Koska Romppua oli pidettävä lämpimässä ja vedottomassa paikassa ja äidilläni oli vapaapäivä ajattelin, että jätän koiran vanhemmilleni ja jatkan itse matkaani töihin. Oma kotini on hiukan vetoisa etenkin lattiatasosta ja vanhempieni luona Romppu saisi olla rauhassa nuoremmilta koirilta.

Siinä vaiheessa kun sain laskettua Rompun pedile, jonka äitini oli valmistellut pientä potilasta varten ja katselin nukkuvaa koiraani en voinut ajatella muuta kuin sitä, kuinka lähellä lähtö oli ollut. Eläinlääkäri oli vielä todennut, että luu oli ehtinyt jonkin verran vaurioittamaan koiran suolistoa. Silittelin reppanan cockerspanielini turkkia kiitollisena siitä, että sain vielä jatkaa taivaltani sen kanssa ja päätin, etten valittaisi sen irtokarvoista ainakaan viikkoon. Vietin Rompun vierellä muutamia tunteja kunnes lähdin käymään työpaikallani hoitamassa päivän pakolliset valvollisuudet. Siitä, kuinka Rompun terveydentila junnasi pitkään paikoillaan, mutta kuinka se lopulta alkoi kohenemaan hitaasti kerron lisää seuraavassa merkinnässä!

Jatkuu!

..uusilla kujeilla ja uudessa osoitteessa täällä! Vanhoja blogikirjoituksia pääset lukemaan tästä linkistä!